Miksi elämä on niin mutkikasta,

miksi mulla on koko ajan kamala ikävä teitä?

Etenkin nyt,

kun kyyneleet värjää tyynyyn,

särkyneet unelmat huomisesta.

Tuijottelen veteen,

mietin miten kaipaankaan sitä naurua,

iloa ja turvaa

teidän kanssanne.

En halua enää menettää teitä,

kun olen menettänyt jo niin paljon.

Ja niin,

taas kerran,

voin todeta sen,

ettei ihmisen ole hyvä yksin.

Ikävöin teitä enemmän kuin koskaan,

koska en näe teitä.

En kuule.

Ja koska viime kerralla,

tunnelma oli kireä.

Olisin voinut sanoa mielipiteeni nätimminkin,

enkä vain sylkäistä sitä ulos,

niin kuin kiittämätön.

Ajattelen kaikkea,

mitä sanoin tai tein,

miten olisin voinut tehdä kaiken erilailla.

Ja nyt,

kun katselen ulos ikkunasta,

nään teidän hymyilevät naamanne,

ja se saa minutkin hymyilemään.

Ollaan ystäviä jookos,

niin kuin ananas ja kookos.

Ollaan kavereita aina,

arkena ja sunnuntaina.

Mysrky säällä,

pouta päällä,

käsikädessä kuljettais,

pitkin hiekkarantaa,

kohti aurinkoa.

Ikuisen ystävyyden satamaa.