"How can we say 4ever?"

Jos se ei olekkaan ikuista. Kuvat, muistot...

"Whatever it takes, or how my heart breaks, I will be right here waiting for you."

Lähdin tänään lenkille. Kävelin teidän talon ohi, ja mut valtasi tyhjyys. Suunnaton musta aukko sydämessä. Tänä vuonna en saa kirjoittaa teidän vieraskirjaan, soudella, nauraa siellä yläkerran sängyssä. Ei voida ottaa ystäväkuvia teidän värikkäässä riippukeinussa, hymyillä niin, että poskilihakset kramppaa. Not anymore. It´s all gone. Ja sitten ihmiset sanoo, etten sais rypeä siinä. Kahdeksan vuotta. Kohta yhdeksän. Kaikki tulevaisuuden haaveet, pirstaleina.

Toivon, ihan todella, että mä vielä joskus voisin satuttaa sua niin paljon, kuin sä satutat mua, edelleen. Etenkin nyt. Haluat ilmeisesti pilata mun elämän, kuten omasi. Mulla on sentään rakastava äiti, ihana perhe. Mitä sulla on? Kulissit. Ja niitä sä pidät yllä, koska sulla ei ole muutakaan. Mä olen pahoillani, jos sulle on sattunut kaikkea kamalaa lapsuudessa, mutta syytön mä siihen olen.

Ja ei kiitos mitään kommentteja, tai puheita, että "höpsö tyttö" tai että "kyllä aika parantaa haavat". Ei sanatonta viestintää, onko kaikki hyvin. Ei ole. Mulla on kamala ikävä, kaipuu. Kamala yksinäisyyden tunne.

Toivottavasti kulissisi on nyt kunnossa. Ilman mua. Ja mä lupaan tehdä kaikkeni, että se kulissi murtuu, ja sä menetät kaiken. Ihan kaiken.