Kateuden nipistys. Rakkauden kutitus. Tunteita laidasta laitaan.

Tuntui pientä kateutta, kun sä nousit autosta jonkun toisen, kun mun kanssa ja menitte teille. Mä ajoin pois. Eihän mun pitäisi olla kateellinen, mutten voinut sille mitään, että tunsin olevani ihan yksin. Niin kuin sanoin äipälle, sun jälkeen mulla ei oikeastaan ole ollut kodin ulkopuolella elämää, paitsi koulu ja Sonde. Nyhjään vaan kotona, enkä haluakkaan lähteä mihinkään. Jääpähän enemmän aikaa asioiden mietiskelemiseen. Aikaa olla surullinen, katkera. Aikaa vihata.

Tuntui kamalalle, että joku sanoi: "Joo mä meen niille." Se muistutti mua itsestäni. Siitä, minkä mä menetin. Ennen mä sanoin aina noi sanat. Silloin se tuntui niin hyvälle. Enkä ollut riittävän kiitollinen, pidin sitä itsestään selvänä. Sitä, että pääsenhän mä tietty teille, jos haluan. Vasta nyt mä huomaan, ettei se olekkaan enää niin itsestään selvää.

"...kun oppii huomaamaan, että kaikki katoaa aikanaan."

Rakkaus tai ihastus. Se kutkuttava tunne, ja kestohymy naamalla. Mutta tiedä sitten, tulisiko siitä mitään. Onneen on vain niin ihana upota. Se kantaa, eikä ne turhaan sano että rakkaus on suurin tunne. Äipälle vaan, ettei tarvi kysellä. Se on se joulukortti tyyppi. ;) En mä jaksa jutella siitä, jookos? Kaverit nyt ehkä arvaakin kenestä on kyse. Ja tietäkää, että musta se on ihana sisältä, eikä millään muulla ole väliä. Sydämessä on se kaikki, miksi mistään muusta pitäisikään välittää?