Ei haittaa, että ulkona on kylmä ja pimeä. Mulla on hyvä olo. Mä odotan niin paljoa, mutta elän päivän kerrallaan.

Tuntuu ihanalta mennä kouluun, ja ajatella: "Mä olen kaunis." Jokaisen pitäisi kokeilla. Eikä pelätä koko ajan, mitä ihmiset ajattelee susta. Siinä menee vaan koko elämä ohi. Voisin vaikka tanssahdella koulun käytävillä raidallisissa villasukissani ja halata ihmisiä. Mitä ne voi tehdä sulle? Mitä ihminen pelkää? Että sut haukutaan? Mitäs sitten?

Mua on eskarista asti haukuttu läskiksi. Plösö. Sellainen. Välillä murrun. En jaksa. Ei joka päivä tarvitsekkaan jaksaa. Saa sortua. Saa itkeä. Mutta sieltä on noustava.

Mulla oli vaikeaa, kun pitkä aikainen ihastus haukkui läskiksi. Ajattelin, etten enää ikinä nouse. Etten enää ikinä voi ihastua. Ettei kukaan voi ikinä rakastaa mua. Ihastua muhun. Vieläkin kirpaisee. Mutta on vain kerättävä itsensä. Enhän mä siinä mitään menetä? En. Vaan se poika.

Ehken mä vielä tiedä, mitä musta tulee isona. Tuleeko musta ikinä edes aikuista? Toivottavasti ei. Ne on tylsiä. :)

Ehken mä koskaan tule saamaan muuta kuin altakulmain katseita. Mitä sitten? Tässä tuppukylässä se on vain kohteliaisuus. Mä olen erilainen. Uskallan olla.

Toivon, ettei musta tuu ikinä sellaista kaupan mummoa joka tiirailee kaupassa kaikki päivät ihmisiä ja pudistelee päätä. Niille tekisi mieli näyttää kieltä ja sanoa: "Hei, sä elät!" ja tanssahdella pois. Miksi ne pelkää olla itsensä?

Mä en tiedä, kuka olen. Keneksi haluan tulla, mutta juuri nyt olen tälläinen. Huomenna olen ehkä toisenlainen. Mutta miksi mun pitäisi sitä nyt pelätä?

You don´t know anything about me.

I didn´t know how I supposed to be.